sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

"Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi."


Kirja oli kaiken kaikkiaan aika haastava, mutta hengästyttävä ja sykähdyttävä lukukokemus. Joskus teos jäi vain pitkäksi ajaksi pöydälle lojumaan, mutta joskus luin sitä hyvinkin intensiivisesti.

Missä kuljimme kerran kuvaa kokonaisen ihmiselämän realistisesti ja kertoo eri yhteiskuntaluokkaisten ihmisten kohtaloista. Riippumatta ihmisten statuksista yhteiskunnassa kaikkien ongelmat ja toiveet olivat samantapaisia; kaikilla oli sama rakkaudennälkä. Kirja kuvasi menetettyjä mahdollisuuksia ja toiveita, joita ei voinut toteuttaa, koska aika ja ympäristö olivat vääriä; haaveita, jotka eivät toteutuneet, koska ihmiset pelkäsivät liikaa ja jotka hautautuivat sotavuosien ja pettymysten alle. Osa kohtaloista oli sellaisia, että kirjan henkilöitä voi yhä nähdä ympärillään.

Kirjasta välittyi sellainen haikeus, mikä edellisillä sukupolvilla on ollut ennen sotaa. Sitä lukiessa tuntui kuin olisi kantanut koko weltschmerzeniä harteillaan niin kuin kirjan muutama henkilö kantoikin. Nautin kirjan kaupunkikuvauksesta ja viihdyin erityisesti Lucien ja Ivarin seurassa.

"Kun kumarrun maahan, käteni voi tuntea mukulakivien lämmön niillä kaduilla, joilla kerran kuljit", sanoi Ivar Henrriettelle, ja hän oli se, joka sanoi ehdottomasti kaikista hienoimmat lauseet kirjassa. Hän oli syvästi inhimillinen ja älykäs ihminen, jota aikakausi kohteli välillä melko kovin kourin. Ivarin ja Henrietten rakkaustarina oli kaikkein kauneinta luettavaa kirjassa.

Suosikkihahmoni oli kevytkenkäinen Lucie, sillä samaistuin häneen eniten. Lucie kaipasi ja ahmi elämää ja halusi rakkautta, mutta ei kuitenkaan halunnut sitoutua kehenkään, eikä elää elämäänsä muille. Hän ei ollut kuitenkaan itsekäs, vaikkei elänytkään yhteiskunnan tai perheen odotusten mukaisesti. Lucie etsi onnea rohkeammin kuin muut, ja vaikka hän oli rikas nainen, hän osoittautui yhdeksi kirjan suvaitsevaisimmista hahmoista.

"Minä ymmärrän niitä jotka kärsivät, ymmärrän heitä paremmin kuin luuletkaan, on vain niin että joidenkin kohtalo on vaeltaa kärsimyksen läpi ja olla muille avuksi sen sijaan että he kärsivät itse." - Lucie

Pidin Eccustakin kovin paljon. Hän oli riipaiseva hahmo, joka sortui liian kovien kokemuksien alle. Hän sanoo valokuvatessaan, että yrittää vangita kauneuden ja pelastaa sen kuolemalta. Siinä on jotain hyvin inhimillisen haurasta.

Ja Helsinki. Se ei ole vain rakennuksia, vaan suurimmassa määrin Alluja, Ivareita, Mandeja, Eccuja, Lucieita ja Cedejä, jotka ovat kaikki kärsineet, eläneet ja toivoneet niillä kaduilla, joita me nyt kuljemme.

Kirjan suuri sanoma on, että todellisuus ei voi oikeastaan koskaan tyydyttää mielen vaatimuksia.

*****

1 kommentti:

Nanna kirjoitti...

En oikeasti, onko kukaan suomalainen koskaan kirjoittanut täydellisempää kirjaa kuin tämä ♥ Ihan oikeasti, täydellistä. Tunnelma, miljöön kuvaus, henkilöhahmot, juoni, ihan kaikki. Itse asiassa kirjaa lukiessa jokaisesta hahmosta tuli kuin oma ystävä, ja jollain tasolla ymmärsin heitä kaikkia - ja oikeastaan pidin heistä kaikista. Ehkä kuitenkin Eccu, Lucie ja Ivar ovat suosikkejani. Westö tavoittaa kirjoissaan sellaisen mielenmaiseman, joka tuntuu minullekin kovin omalta, ja varsinkin tämän kirjan hahmoihin oli hirvittävän helppo samastua - he kokivat monia samoja tunteita kuin minäkin, vaikka aika oli täysin toinen.